Suomalainen urheiluseura toimii mokkapalojen ja pyyteettömien vanhempien voimalla.
Esko (nimi ei muutettu) ajaa kolme kertaa viikossa naapurikaupunkiin ohjaamaan lasten pesäpallotreenejä. Eskolla ei ole joukkueessa omia lapsia, mutta hän ajaa silti. Joku voima saa hänet antamaan lasten harrastamiselle satoja tunteja vuodessa. Palkkaa ei tule, mutta yösijasta koululuokkien lattioilla ei tarvitse maksaa.
Katri (nimi ei muutettu) on uimahallissa melkein joka ilta, vaikka ei hän oikeastaan harrasta uimista tai vesipalloa. Lapset harrastavat, ja Katri on huono sanomaan ei. Siksi hän on joukkueenjohtaja. Heitä kutsutaan yleisesti lempinimellä JoJo, mikä kertoo oleellisen tehtävän luonteesta. Joku nykii koko ajan johonkin suuntaan, eivätkä järjesteltävät asiat lopu koskaan.
Sitten on Kari, Marko, Minna, Tiia, Tarja, Juha, Jan, Ilkka, Rami, Janne, Harri, Sami… (nimiä ei muutettu). Ja aivan valtava määrä muita, joita ilman lapsillamme olisi paljon vähemmän tekemistä.
Suomessa on yli puoli miljoonaa aikuista, jotka antavat jonkinlaisen panoksen urheiluseu-rojen vapaaehtoistyöhön. Heistä enemmistö osallistuu toimintaan kerran pari vuodessa leipomalla mokkapaloja pelipäivän puffettiin tai myymällä työkavereilleen yläkanttiin hinnoiteltuja keksipaketteja, joilla kerätään varoja joukkueelle. Tärkeää työtä sekin, sillä vapaaehtoisuudesta huolimatta seurat tarvitsevat rahaa.
Ja sitten on niitä eskoja ja katreja, joiden viikko- ja lomakalenteria ohjaavat junioreiden harrastukset. He antavat lapsille valtavan määrän aikaa ilman korvausta. Kannustavat, komentavat, kuljettavat ja lohduttavat. Ja tietysti opettavat lajia – ja vähän elämääkin.
Työ on vapaaehtoista, eikä siitä kuulukaan maksaa palkkaa. Se nautitaan muulla tavalla – omassa ja lasten naurussa, innossa ja jännityksessä. Rahalla ei saa sitä liikutusta, jonka ensimmäisen maalinsa potkaisseen tai kunnarin lyöneen lapsen silmät tarjoavat.
Urheiluseura toimii mokkapaloja leipovien vanhempien ja pyyteettömien vetäjien voimalla. Jos jompi kumpi katoaa, on seura saattohoidossa. Vaikka rahalla tekee ihmeitä, tähän siitä ei ole lääkkeeksi.
Vapaaehtoisia vastuunkantajia on harvoin jonoksi asti. Siksi seuran tärkeimmistä voimavaroista täytyy pitää kiinni.
Kiinni pitäminen ei ole mahdotonta, sillä yleensä ne vapaaehtoiset tykkäävät hommastaan – tai ainakin osasta sitä. Kannattaa silti muistaa kiittää aina välillä ja ymmärtää, ettei urheiluseuran vastuunkantajan homma ole palkkatyötä.
Kun asioita tehdään vapaaehtoisvoimin, ei yleensä voida odottaa ammattilaisen osaamista. Jos tekee mieli valittaa lapsen pelireissun lounaspaikasta tai matkajärjestelyistä, niin kannattaa muistaa, että joku nekin on järjestänyt.
Luultavasti illalla töiden jälkeen.
Kirjoittaja on kahden harrastavan lapsen kuljettaja, valmentajien apupoika ja kokenut koululuokissa nukkuja sekä UP-V:n toimija.
Vapaaehtoisia vastuunkantajia on harvoin jonoksi asti. Siksi heistä täytyy pitää kiinni.
