Sain tänä aamuna sähköpostiviestin, jossa erään pelaajan äiti kiitteli joukkueen eteen tekemästäni työstä. Hän on itsekin hoitanut samoja hommia monien vuosien ajan, joten kiitoksen sanat miellyttivät erittäin paljon. Pesäpalloharrastus vaatii paljon aikaa niin pelaajilta, valmentajilta kuin taustahenkilöiltäkin. Tätäkin lajia pyöritetään pääosin vapaaehtoisvoimin. Miksi siis on kovin vaikeaa sanoa näille henkilöille kiitos? Sanan sanominen ei vaadi kovinkaan suurta ponnistusta eikä se ole ikinä sanojalta pois. Sana kirkastaa vastaanottajan päivän ja tuottaa iloa pidemmäksikin aikaa.
Kiitokset pitää lausua aina, kun siihen on tarvetta. Se kuitenkaan menettää merkityksensä, jos niitä lausutaan koko ajan, vaikkei olisi tarvetta. Mikä on siis oikea ajankohta sanoa kiitos? Sovelletaan tätä tuohon palautteenantotapaan, josta puhuttiin edellisessä valmentajakerhossa: Anna palautetta oikeaan aikaan ja oikeassa järjestyksessä. Kiitokset tulisi siis myös antaa heti hyvän työn jälkeen eikä vuosien päästä. Silloin kiitoksen saaja saattaa ajatella, että nytkö vasta muistit kiittää.
Eniten kiitoksia kaivataan silloin, kun kaikki menee hyvin. Monesti huomataan kaikki epäkohdat silloin, kun homma ei sujukaan ihan suunnitelmien mukaan. Emme voi pitää itsestäänselvyytenä sitä, että nämä vapaaehtoiset toimijat UP-V:ssä ja muissa urheiluseuroissa jatkaisivat harrastuksen parissa myös tulevaisuudessa, jos emme muista kiittää heitä ja arvostaa heidän työtään lasten ja nuorten parissa.
Joten kiitän kaikkia pelaajia, valmentajia, pelinjohtajia, joukkueenjohtajia, rahastonhoitajia, huoltajia, vanhempia, talkoolaisia, UP-V:n seuratyöntekijöitä, johtokuntaa, juniorijaostoa, tuomareita, Pesäpalloliittoa, Satakunnan Pesistä, muita seuroja, vastustajia sekä pesäpalloväkeä siitä, että teette lajista sellaisen kuin se on. Ilman teitä ei olisi lajia, joka liikuttaa suuren määrän lapsia, nuoria ja aikuisia Suomessa. Ei olisi lajia, joka aiheuttaa purnaamista liikunnan tunneilla eikä olisi lajia, joka viihdyttää monia vuodesta toiseen.
16:00